7. maaliskuuta 2012

Hyljeksimisen etymologiaa

Ars Navigare 9.3 - 4.4.2012 Kulttuurikeskus Cruselli Uusikaupunki:

HYLJEKSITYT

Taustalla Pive Toivosen maalatut purjeet, osa teoskokonaisuutta Andromeda Atlantic Art






Helgolandin hylkeet
Hyljeksityt-teoksen itu alkoi kasvaa Ars Navigare purjehduksen (Cherburg -Kiel, TS Helena, Suomen purjelaivasäätiö) välietapilla Helgolandissa. Helgoland on karu saari keskellä Pohjanmerta. Pienemmällä dyynisaarella lepäsi toistasataa harmaahyljettä, vieri vieressä hiekalla, toisten venytellessä raajoja suolaisten pärskeiden hyväilyjen ulottuvilla. Hylkeiden luottamus tai piittaamattomuus ihmisistä oli häkellyttävää. Hylkeitä ei ole Saksan merialueilla metsästetty vuosikymmeniin ja luottamus ihmisen liikkeisiin on palautunut. Joillakin hylkeillä oli huomattavia vammoja ihossa, ei niinkään kynnen raapuja, vaan avohaavoja, kuin olisivat jääneet kiinni jonnekin...

Olen liikkunut paljon kajakilla ja seurannut Helgolandin hallien serkkuja, Saaristomeren luotojen monikymmenpäisten hyljelaumojen eloa etäältä, sillä "meidän hylkeet" ovat erittäin arkoja. 

Kuvasin Helgolandin harmaahylkeitä ja kuvat ovat olleet teosten "malleina". Teokseni käsittelee yleisesti  hyljeksimistä, niin ihmisiä kuin myös hylkeitä olentoina, sillä hylkeiden syrjintä ainakin Suomessa on saanut käsittämättömät mittasuhteet - ainakin osan kalastajien puheissa. 

Hyljetarinat tuovat teokseeni myös mielenkiintoisen ulottuvuuden:

Selkie
Skotlannissa kerrotaan tarinoita ihmisistä, jotka ovat muuntuneet hylkeiksi sekä hylkeistä, jotka ovatkin ihmisiä. Näitä ihmishylkeitä ja hyljeihmisiä kutsutaan nimellä Selkie. Pohjoisten merten rannoilla on elänyt myös tarinoita, joissa mereen hukkuneet ovatkin syntyneet uudelleen hylkeinä.

Ehkä tunnetuin ja lainatuin selkie-tarina on kertomus hyljenaisesta:

Hyljenainen
Yksinäinen kalastaja näkee yöllä meren luodolla hylkeitä, jotka tarkemmin katsottuna ovatkin hylkeennahkansa riisuneita kauniita naisia tanssimassa kuutamolla. Lumoutuneena mies soutaa hiljaa saaren rantaan ja  varastaa yhden kalliolla lojuvista nahoista ja piilottaa sen.
Aikansa ihmisinä ilakoituaan naiset sujahtavat takaisin hylkeennahkoihinsa ja sukeltavat mereen, paitsi yksi. Hän ei löydä omaa nahkaansa eikä voi seurata muita aaltoihin. 
Mies lupaa palauttaa naiselle tämän nahan suostuttuaan ensin hänelle vaimoksi ja elämään kanssaan maanpäällistä elämää. Seitsemän vuoden kuluttua nainen saisi nahkansa takaisin ja voisi halutessaan palata mereen. Nainen myöntyy. Mies säilöö nahan puiseen kirstuun ja kätkee kirstun avaimen huolella.  He perustavat perheen, saavat lapsen ja elävät ihmisten elämää iloineen ja suruineen. Kaikki näyttää ensin alkuun hyvältä. Vuosien kuluessa ja lapsen kasvaessa hyljenainen alkaa kuitenkin riutua ja voida yhä huonommin. Hän laihtuu ja kalpenee, hiukset ohenevat, iho kuivuu ja halkeilee, askeleet käyvät aina vain raskaammiksi. Seitsemän vuoden kuluttua nainen vaatii nahkaansa takaisin, mutta mies ei suostu, koska pelkää naisen karkaavaan takaisin mereen. Hän piilottaa kirstun avaimen uudelleen parempaan piiloon, mutta ei huomaa lapsen tarkkailevan hänen toimiaan. Kalastaja rakasti vaimoaan.  Hän halusi pitää tämän huolimatta siitä että hän näki naisen riutuvan ja rumentuvan silmissään. Lapsi sääli äitiään ja oli vuosien varrella aavistanut hylkeennahan piilopaikan. Lapsi löysi helposti kirstun avaimen, avasi kirstun ja johdatteli äidin hylkeennahan luo. Hyljennainen kaappasi nahan kainaloonsa, lapsen käsipuoleensa ja he riensivät yhdessä rantaan. Hyljenainen puki nopeasti puvun ylleen ja sukelsi mereen lapsi kainalossa.
Hyljenainen ui kotiinsa tavatakseen siellä sisaruksensa ja muun perheensä. Perhe toivotti myös lapsen tervetulleeksi ja hoitivat hyljenaisen terveeksi. Jonkin ajan kuluttua hyljenainen kuitenkin palautti maalla syntyneen lapsensa rannalle, takaisin isänsä huostaan. Sen jälkeen lapsi palasi usein täydenkuun aikaan rantakivelle kuuntelemaan äitinsä laulua ja ikävöimään merelle.